susanna vuorio

Kulkulupa on Turun taidemaailman mielenkiintoisimpia tapahtumia. Vuosittain syyskuun alussa järjestettävässä tapahtumassa joukko paikallisia taiteilijoita avaa työhuoneensa yleisölle. Olen osallistunut tapahtumaan useana vuonna. Eräänä vuonna kävin Turun piirustusseuran tiloissa, jossa paikalla olleet taiteilijat piirsivät kävijöistä nopeita muotokuvia. Tänä vuonna kävin Logomossa, jossa on Turun Taiteilijaseuran Ateljeesäätiön työhuoneita. Taiteilijat esittelivät työtään mielellään, kahviakin moni tarjoili.

Tapasin muun muassa Paula Suomisen, jonka huoneessa esillä oli hänen kirkkaita värejä valuvia töitään, ja lisäksi hän  kertoi diakuvien kera suuresta vuodenaikoja kuvaavasta mosaiikkityöstä, jota hän on valmistamassa Kakslauttasen hotelliin. Kristina Isaksson kertoi työskentelystään Ihmetys-teeman parissa; häneltä on tulossa näyttely Auran galleriaan myöhemmin syksyllä. Hänen työnsä ovat herkkiä, rauhallisen harmaan, punertavan ja mustan sävyisiä metsä- ja muita abstraktimpia maisemia; teemaa kuvastaa hyvin esimerkiksi peura ajovaloissa (ajovalot olivat katsojan silmässä).

Sanna Vainionpää tekee muun muassa värikkäitä kollaasitöitä, joissa tarvitaan myös ompelukonetta. Aboa Vetus ja Ars Novan Takkahuone-tilassa avautuu 11.9. hänen näyttelynsä. Susanna Vuorion ajankohtaisissa töissä esiintyivät monella tapaa syrjäytetyt tai systeemin lannistamat ihmishahmot. Margarita Rosselló Ramón puolestaan yhdistelee kankaita ja vanhoja vaatteita tekstiin: varsin puhutteleva oli muun muassa vanha miesten pikkutakki, jonka selässä oli sanomalehdistä leikattuja lauseita, joissa “mies” tekee jotain – useimmitenhan mies kuolee tai hänelle käy muuten huonosti.

Logomon lisäksi kävin toisaalla sijaitsevassa Petra Kallion ja Lotta Lekan työhuoneessa, jossa esiteltiin muun muassa Kallion käyttämää mezzotinto-tekniikkaa.

Kulkulupa on sikäli erityisen kiinnostava, että on kerrankin mahdollisuus nähdä runsaasti taidetta jossain muualla kuin museo- tai galleriaympäristössä. Pidän monista museoista tiloina; on totta, kuten BBC:n taholta aiemmin kesällä ehdotettiin, että museot ovat kuin nykypäivän kirkkoja tai peräti katedraaleja. Niissä on usein rauhallinen ja huolella valaistu selkeän siisti tunnelma, joka tuntuu virkistävältä, jopa aivan riippumatta siitä aiheuttaako taide itsessään syvällistä ja harrasta taidekokemusta. Ja kokemus, jos ja kun se on, syntyy varmasti tilan, teoksen ja näyttelykävijöiden yhteistyössä. Mutta keskeneräisyys ja harkitsematon ripustelu tai taulujen pinoaminen päällekkäin tuntuvat sen rinnalla sopivan konkreettiselta; muistuttavat siitä, että taiteen tulisi ottaa osaa arkeen eikä olla vain jotain, jonka hillityn eleganssin luona käydään silloin tällöin ripittäytymässä, puhdistautumassa arjen harmeista.

Lisäksi olen joka vuosi ilahtunut siitä kuinka paljon aktiivisesti toimivia taiteilijoita Turussakin on – en liiku taidepiireissä, joten en pääsääntöisesti tiedä muuta kuin sen minkä museoissa näen. Työhuoneilla kuuntelin mielenkiinnolla taidetta hyvin tuntevia pariskuntia, jotka keskustelivat tuttujen taiteilijoiden kanssa.