serlachius

Mänttä on kuin suomalaiset pikkupaikkakunnat yleensä, ensi kertaa nähtynä viehättävä mutta unelias. Taidekaupungin kesään mahtuu kuitenkin niin paljon taidetta, että tunnelma on kuin Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla: hetken tuntuu siltä, että täällä keskellä ei-mitään on ja ovat kaikki. Yksistään Serlachius-museo Göstassa on useita näyttelyitä nykytaiteesta vanhoihin tuttuihin.

Ensimmäisenä tielle osuu Antero Toikan, Mäntässä lapsena asuneen veistostaiteilijan, Visio 2015. Toikka tekee kirkasvärisiä veistoksia teräksestä ja vastaavista materiaaleista. Niitä on paljon ulkona museoalueella, mutta kiinnostavampi on sisällä museossa oleva huone, jossa pieni määrä teoksia on kokoontunut tiiviisti yhteen. Taustalla soi Timo Humalojan ja Pekka Lapin tekemä Piste-ääniteos, joka pohtii geometristen kuvioiden ilmeentymistä. Lukijan rauhallinen, monotoninen ja miellyttävä ääni on kuin tietoisen läsnäolon harjoitus, joskin sen sijaan, että hän sanoisi “nyt ota oikein hyvä asento ja keskity vain siihen, että olet nyt tässä”, hän puhuu siitä kuinka piste liikkuu kolmion reunoja pitkin tai ympyrän kehällä. Siinä on jotain hyvin meditatiivista.

Korine ja Max E. Ammannin kokoelmista koottu outsider-taiteen näyttely on varsin laaja, jo itsessään hengästyttävä. Voisi jopa väittää, että niitä on turhankin paljon kunnon perehtymiseen. Moni taiteilijoista on tehnyt työtään laitoksissa, he ovat esimerkiksi kehitysvammaisia tai olleet psykiatrisissa sairaaloissa, mutta mukaan mahtuu myös muista syistä instituutioiden ulkopuolisia itseoppineita. Joissain tapauksissa tekniikoita voisi kuvitella erottaviksi, moni näistä taiteilijoista on tehnyt töitään joka pöytälaatikosta löytyvillä huopakynillä tai väriliiduilla. Mutta eihän sekään nykytaidemaailmassa mitään tarkoita. Näyttely on jaoteltu teemoihin, löytyy liikennettä, luontoa ja uskontoa. Mieleen jäävät muun muassa sarja, jossa useampi sveitsiläinen taiteilija on kuvannut lehmäjonon etenemistä Alpeilla ja sekatekniikkainen Maria-ikoni, joka on koristeltu kitsch-jouluenkeleillä ja leluprinsessakruunulla. Taiteilija on suomalainen, mutta hänen nimeään allekirjoittanut ei kirjoittanut ylös, vaikka yrittikin tehdä muistiinpanoja.

Taaempaa löytyy vielä Ville Lenkkerin kuratoima Kaukainen kosketus -valokuvanäyttely. Lenkkeri oli kuvannut edellisenä vuonna lapsuutensa Mänttää, ja kutsui sitten yhdeksän taiteilijaa kymmeneksi päiväksi kuvaamaan Mänttää. Pekka Niittyvirran (toivottavasti se oli hän) kuvissa on muun muassa Mäntän Siwa ja sateessa kulkeva mies, josta näkyy luurankohupparin peittämä selkä. Yksinkertaisessa toteavuudessaan nämä kuvat puhuttelevat eniten. Keskellä suurta museohuonetta on Roger Ballenin löytämä autiotalo, joka on pystytetty installaatioksi. Sisältä löytää muun muassa Conchita Wurstia muistuttamaan muokatun Helene Schjerfbeckin omakuvan ja ihmisenkokoisia nukkeja, jotka pitävät karmivia ääniä. En huomaa ääniä ennen kuin menen taloon sisälle, mutta sieltä poistuttuani en voi olla kuulematta niitä muualla huoneessa.

Kartanon puolella on kuuluisa Claude Monet’n heinäsuovamaalaus, jonka aitous varmistui keväällä. Maalaukselle on varattu oma huone. Teos tuntuu sinänsä melko tavanomaiselta, mitä sen edessä voi kysyä muuta kuin kysymyksiä taiteen arvosta, sitä mikä arvon määrittää. Se resonoi mukavasti esimerkiksi outsider-taiteen näyttelyssä olevien Mose Tolliverin teosten kanssa, jotka hän on signeerannut nimellä MoseT. En tiedä onko Tolliver ajatellut Monet’ta, mutta mielessäni signeeraukset yhdistyvät heti. Myös Antero Toikalta esillä on Hommage à Monet -teos, oranssi Giverny-veistos. Göstan näyttelyt tuntuvat muutoin melko erillisiltä, joten onneksi tällaisia pieniä yhtymäkohtia voi hakea.

Serlachiuksen kokoelmiin maaseutuaiheinen Monet sopii hyvin, tarjolla on kahden pienehkön näyttelyn verran perinteisiä edelfeltejä ja gallenkalleloita. Nämä ovat niitä, jotka ovat Suomen museoissa yhtä peruskauraa kuin Monet Euroopan suurissa museoissa. Uskonkin törmääväni Monet’hen jo pian taas Berliinissä. Pidän kyllä Monet’sta, mutta olen myös  jo nähnyt paljon hänen teoksiaan.

Loppuun sopii sitaatti amerikkalaisen Ben Lernerin romaanista Leaving the Atocha Station (2011): ”I had long worried that I was incapable of having a profound experience of art and I had trouble believing that anyone had, at least anyone I knew. … Insofar as I was interested in the arts, I was interested in the disconnect between my experience of actual artworks and the claims made on their behalf; the closest I’d come to having a profound experience of art was probably the experience of this distance, a profound experience of the absence of profundity.” (s. 9).  Kertoja on runoilija ja viettää aikaansa taidemuseossa, jossa hän näkee jonkun itkevän vanhan maalauksen äärellä ja epäilee kokemuksen aitoutta.

Göstan näyttelyiden moninaisen kirjon äärellä kokemusten olemusta sopiikin kysyä. Ei, en tarkoita, että siellä mikään ei olisi tehnyt vaikutusta. Olihan siellä koettavaa, jos kohta paljon sellaistakin, minkä saattoi ohittaa nopeasti. Mutta ratkaisematta jää kysymys siitä mikä se kokemus on ja mitkä kaikki tekijät siihen vaikuttavat. Luultavasti Monet’n heinäsuovan näkemisen on tarkoitus olla vähän kuin tapaisi kesäfestareiden backstagella Cheekin: kohtaamisen sinänsä oletetaan tekevän kohtaajasta jotenkin merkittävämmän, vaikka Cheekin olisi nähnyt useita kertoja valokuvissa. Mutta enemmän jään miettimään Mose Tolliveria tai miestä, joka luurankohupparissaan kävelee poispäin: millaisia ovat heidän kokemuksensa? Sitä paitsi on jo kiire Mäntän Kuvataideviikoille, joista lisää myöhemmin.

Göstan kesänäyttelyt ovat esillä 13.9.2015 saakka.