Aina jotain on päättynyt: Ismo Kajander WAM:issa

Leave a Comment

Kävin jo ennen joulua Wäinö Aaltosen museossa Turussa, mutta kirjoitus jäi silloin tekemättä. Tämänhetkinen näyttely kulkee otsikolla Ismo Kajander – anartisti. Kajander on jonkinlainen vastarintalainen, vetänyt tiukasti omaa linjaansa, ottanut kantaa ja maalannut mustan anartismilipunkin.

20151114_111728

Muutamat varhaiset teokset 1950-luvulta ovat vielä melko perinteisen näköisiä maalauksia, värikkäitä maisemia. Pian sen jälkeen Kajander siirtyi kuitenkin esinekoosteisiin ja abstraktimpiin maalauksiin. Esimerkiksi Kolmevuotias vuodelta 1962 on monitahoinen: abstraktilla ihmishahmolla on lapsen valokuva silmän paikalla, lisäksi tarjolla on rokotusneula ja keltainen pallo. Teoksessa Symptomi no 18 (1962) puolestaan on tummia viivoja ja kirjoituskoneen näppäimiä, muun muassa @-merkki, kuin teos haluaisi viestiä jotain sähköisesti aikojen takaa.

Kajander on tehnyt paljon esinekoosteita, kuten teoksen Runoilija ja muusa tai Dada-kaappi. Muutamissa teoksissa on pikkuriikkisiä nukkeja, jotka esimerkiksi istuvat laiturilla, tai rähjäisiä ja vanhoja nukkeja keskellä sekalaista esinevalikoimaa. Teosten nimet, Leikin loppu, Peli ohi ja muuta sensuuntaista luovat tunnun siitä kuinka aina jotain on päättynyt.

1990-luvulla nähdään muun muassa Lolita, teos jossa Lacosten krokotiili metsästää kiiltokuvatyttöä. Uudemmissa teoksissa on paljon Pariisi-aiheista, Kajander on viettänyt siellä paljon aikaa.

Uudemmasta tuotannosta on mainittava Tukholman muisto (2004). Se viittaa Robert Rauschenbergin Monogram-nimiseen teokseen, jossa värikkäiden maalien peittämä täytetty vuohi oleilee autonrengas ympärillään omalla kangasalustallaan. Teos kuuluu Tukholman Moderna Museetin kokoelmiin, missä olen sen itsekin nähnyt (katso kuva). Se on lempitaideteoksiani, häiritsevä ja hämmentävä mutta myös jonkinlaista myötätuntoa herättävä. Vuohi on hölmönnäköinen ja kiehtova eläin.

20151114_114034_vuohi

Kirjallisuudentutkija Charles Altieri kirjoittaa Rauschenbergin Monogram-teoksesta kirjassaan Postmodernisms Now: Essays on Contemporaneity in the Arts, että “Our goat either eats the canvas or paints with its nose, so hungry it is for the direct presence that the painting promises the repressed psyche” (Altieri 1998: 69). Nälkäinen vuohi siis joko syö kankaan tai maalaa nenällään, tavoitteenaan saavuttaa jonkinlaista itseilmaisun tuottamaa läsnäoloa. Ehkä kankaan syöminen olisi vielä taideilmaisuakin suurempi mahdollisuus läsnäolon sisäistämiseen? Kakkuaan ei toisaalta voi sekä syödä että säilyttää, joten vuohen on tehtävä valinta.

Kajanderin vuohi on varsin pienikokoinen, ehkä puuta, ja se seisoo Kodak-filmipakkauksen päällä. Vuohi ei voi maalata, mutta se voi ikuistaa hetkiä, jotka ovat syntyneet jossain itseilmaisun ulkopuolella. Tämä voi olla sille uhka tai mahdollisuus. Tallooko se alleen Kodakin mainostamia Kodak-hetkiä, vai haluaako se kenties ottaa osaa niihin? Urbaanisanakirjan mukaan “kodak moment” voi olla sekä jotain, mistä saisi hyvän valokuvan, että jotain, mistä voi vain sarkastisesti todeta, että hienosti meni noin niin kuin omasta mielestä.

Siinä missä maalaaminen on prosessi, nälkäisen vuohen ottama valokuva on päättynyt, ikuistettu hetki. Tähänkö autonrengas sen kahlitsee, päätökseen?

Ismo Kajanderin näyttely on Wäinö Aaltosen museossa Turussa vielä 17.1.2016 saakka – vielä siis ehtii.

—

 

(Lähdeviite: Altieri, Charles 1998. Postmodernisms Now: Essays on Contemporaneity in the Arts. University Park, PA: The Pennsylvania State University Press.)

Ei vähempää kuin maailma: Anselm Kiefer Göstassa

Leave a Comment

20151230_122102Mänttä on käymisen arvoinen näemmä jopa kahdesti vuodessa, vaikka tekeekin matkaan mutkan. Vielä joulun välipäivinä Suomen maisemakin (ks. yllä) on keskimäärin yhtä harmaa kuin saksalaisen Anselm Kieferin värimaailma. Kieferin näyttely ehdittiin Helsingin Sanomissa jo julistaa vuoden, ellei peräti vuosikymmenen taidetapaukseksi.

Vaikka suhtaudun mieluusti ylisanoihin varauksella, ei käy kieltäminen, että näyttely on vaikuttava. Serlachius-museo Göstaan on saatu lainaan teoksia taidekeräilijä Hans Grothen kokoelmasta. Grothe on ilmeisesti keskittynyt viime vuosina lähinnä Kieferin taiteen keräilyyn ja myynyt muut pois.

 20151230_123638

Kuten niin monissa muissa näyttelyissä aiemminkin, ensimmäinen huone tuntuu vielä hahmottomalta. Böömi meren rannalla -teos asettaa kyllä suuntaviivat (harmaa, kirjava, raskas, moniulotteinen, kerroksellinen), mutta ensimmäisten teosten luonne hahmottuu vasta käytäessä syvemmälle.

Ensimmäisestä huoneesta esiin nousee kuitenkin työ, joka kuvaa kuolleita tulppaaneja lyijytaustalla. Teoksen esittelytekstissä viitataan 1600-luvun Hollantiin, jossa tulppaaneilla oli suurta arvoa. En tietenkään voi olla muistamatta myös hollantilaisten asetelmamaalauksia, joissa kuolleet kukat pääsivät limittäin elävien kanssa.

Kuolleiden kukkien asetelmista ei enää ole pitkä matka Heikki Marilaan, jonka näyttelyn näin syyskuussa Wäinö Aaltosen museossa.

Lienee sattumaa, että Gösta-museon ravintolan seinässä on nyt Heikki Marilan maalaus, jonka hän maalasi sinne syyskuussa (se tosin esittää Mäntän karttaa). Marilan ja Kieferin maalikerroksissa ja uskontoviittauksissa on jotain samantapaista, olkoonkin, että toinen heistä käyttää reippaasti värejä ja toinen ei. Molempien teoksissa vaikuttaa monumentaalisuus, tunne hiljentymisestä isokokoisen teoksen edessä.

Kieferin teokset ovat suurikokoisia, öljyväri- ja emulsiokerrosten paksuus kovin painava. Kerroksista teoksiin tulee syvyyttä, jota ei valokuvista näe, ja siksi ne kannattaa katsoa henkilökohtaisesti.

Kieferin teoksissa toistuu lyijy, sen harmaa raskaus, joka pysäyttää paikoilleen mutta pitää myös koossa kaikkea muuta. Niissä toistuvat auringonkukat: aina kuolleet, joskus lyijyyn valetut. Niissä toistuu hiljaisuus. Katsellaan tähtikuvioita ja luetaan Raamatun tarinoita Jaakobista, Eesausta ja Baabelin tornista; pystytetään lyijystä kirjahyllyjä ja muistellaan holokaustia. Päätön Sapfo kannattelee lyijyistä kirjakasaa. On pyykkiä narulla ja täytetty joutsen. Baabelin tornistakaan ei tiedä onko se vasta rakenteilla vai jo hajoamassa, mutta olennaista on, että kaiken tulee sekoittua.

Anselm Kiefer ei pyri mihinkään sen vähempään kuin maailman hahmottamiseen, jos ei sentään sen selittämiseen. Hän haluaa näyttää sitä mitä tapahtuu maalla ja merellä, sitä kuinka kukat kuolevat, kuinka meri lainehtii ja vie mukanaan Suurta rahtia tai Böömiä kohti merta.

Ajatus siitä, että Böömi on meren rannalla (vaikka on oikeasti sisämaassa) viittaa itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin (1926-1973) runoon, kuten myös muutamien muiden Kieferin teosten nimet (Bachmann puolestaan viitannee Böömin suhteen Shakespearen näytelmään, joka tunnetaan suomeksi nimellä Talvinen tarina. Böömi-runon voi lukea englanniksi täältä, suomennosta ei tietääkseni ole tehty.) “Jos Böömi on yhä meren rannalla, uskon jälleen mereen”, kirjoittaa Bachmann. Böömi on valinta, mereen ja sitä myötä maahan uskominen on valinta. Valittava on myös se, että vaihtoehdot – minä tai joku muu – ovat samanarvoisia.

Sekä Bachmann että Kiefer haluavat uskoa kaltaisuuksiin, rinnastuksiin, tasa-arvotuksiin, siihen, että meillä on yksilöinä merkitystä vain suhteissa toisiimme ja maailmaan. Heidän tyylinsä on paikoitellen hieman vanhanaikaistakin: he viljelevät viittauksia muuhun taiteeseen, vaativat merkityskerrosten avautumisen pohjaksi tietoa ja tunnistusta. Viittauskohteet, kuten Raamattu tai Shakespeare, voivat toisaalta olla tuttuudessaan lähes turvallisia.

En aina ole syvällisen symboliikan ystävä, koska sellainen sortuu herkästi oletukseen siitä, että kaikki ymmärtävät asioiden välisiä yhteyksiä samalla tavoin, että ammentamalla yhteisistä symboleista pääsemme kohti jotain totuutta. Sen vastapainoksi on hyvä olla myös paikallisuutta, painotusta nykyhetkeen ja asioiden merkityksiin itsessään. Mutta siitäkin huolimatta Kieferin maailmalle on paikkansa, se on niin kattava, että sitä ei voi olankohautuksella ohittaa.

Kiefer-näyttelyn voi nähdä Serlachius-museo Göstassa 24.4.2016 saakka.

20151230_125845

Merkitysten katoamisesta: Kiasma syksyllä 2015

Leave a Comment

20151108_141337Ehdin vihdoin Kiasmaan, ja ennen kaikkea haluan nähdä Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulun. Tuntuu kuitenkin siltä, että olen nähnyt Jani Leinosen jo, niin paljon hän on ollut viime aikoina esillä. Monet nyt esillä olevat teokset ovat myös saaneet huomiota aiemmin, kuten Ronald McDonaldin kidnappaus vuonna 2011. Olen myös nähnyt Leinosen lokakuussa toteuttaman Tony Is Back -videosarjan, jossa Toni Tiikeri auttaa ihmisiä yltämään kyseenalaisiin suorituksiin murojensa avulla. Itse Tottelemattomuuskoulu on museohuoneen keskelle sijoitettu koulurakennus, jossa tunnetut ihmiset ovat käyneet opettamassa tottelemattomuutta (opetusvideoita voi katsoa Youtubestakin).

Näyttelyn mottona on lause, joka näkyy ikkunasta Mannerheimintielle ja eduskuntatalollekin. Kuvassani on siitä on vain heijastus: “The most terrible things, war genocide and slavery, have resulted not from disobedience but from obedience”.

Tietenkin lause tuntuu oleelliselta näinä päivinä, kun filosofian professori Sara Heinämaakin voi kirjoittaa sanomalehdessä merkitysten katoamisesta ja sääntöjen seuraamisesta.

20151108_142449Leinonen lataa tuotemerkkejä omilla merkityksillään. Uudelleenkirjoitettujen ja koristeltujen muro- ja kaurahiutalepakkausten lisäksi esillä on tuotemerkkien hautausmaa, jonne on haudattu muun muassa Brillo soap pads -laatikko (tietenkin, mitäpä muutakaan). Jos Andy Warhol kutsui tarkastelemaan saippuoitua teräsvillaa sisältävän laatikon arkea taiteena samalla kun kuulemma lopetti taidehistorian, Brillo-laatikon hautamuistomerkki melkeinpä ehdottaa, että enää ei kannatakaan katsoa eikä pohtia, kaikki on jo ilmeisesti menetetty.

Eräs leluja ja muuta halpatuotantotavaraa kuvaava teos on tehty Leinosen tilauksesta kiinalaisessa tehtaassa. Kuuntelen, kuinka museokävijä-äiti selostaa teosta lapselleen, sanoo jotain lapsityövoimastakin.

Leinosen samanaikainen kapitalismin kritiikki ja kapitalismiin osallistuminen on toki tunnetusti kiistanalainen aihe. Kyse on lopulta valintojen näennäisyydestä. Murovaihtoehtoja tuntuu olevan loputtomiin, mutta voimme silti valita vain niistä, jotka joku muu on kauppaan tuonut. Ehkä tottelemattomuuskin on vain näennäinen valinta, jos silläkään ei pääse eroon tuotemerkeistä, huomioarvon tavoittelusta ja kaupallisuudesta. Se ei välttämättä tarkoita, että Leinonen on epäonnistunut, sillä ehkä keskeisintä hänen tuotannossaan (!) on tapa, jolla hänen taiteensa tuotantoprosesseineen kaikkineen ilmentää näitä sidonnaisuuksiamme.

—-

Kiasman keskikerroksessa esillä on kokoelmanäyttely nimeltä Face to Face, joka tarkastelee muotokuvan ulottuvuuksia. Olen käynyt näyttelyssä jo kerran aiemmin, elokuussa, jolloin poikkesin muiden menojen lomassa hetkeksi Kiasmaan. Se vierailu oli niin lyhyt, etten ole kirjoittanut siitä, mutta on huomattavaa, että näyttely asettuu nyt eri kontekstiin kuin silloin. Museon päävetonaulana oli vielä elokuussa Robert Mapplethorpen valokuvanäyttely, jossa oli myös kyse katsomisesta ja katseen kohteena olemisesta. Nyt Face to Face -näyttelystä esiin nousee Aurora Reinhardin Cosmetics & Accessories, johon kuuluu muun muassa puuterirasia ja huulipuna hiukan muunneltuina. Ne näyttävät vitriinissä kauniilta, sellaisilta kuin on tapana näyttää kun pyrkii tavoittelemisen arvoiseen tuotteisuuteen, mutta myös oudoilta, etäisiltä.

Katson myös suomalais-irakilaisen Adel Abidinin videon nimeltä Michael. Michael Jackson on herännyt kuolleista ja hänet on kutsuttu talk show’hun kertomaan kokemuksistaan. Ihmiset ovat kokoontuneet Times Squarelle seuraamaan suoraa lähetystä.  Michael näyttää vielä oudommalta kuin ennen kuolemaansa, on pukeutunut suureen valkoiseen pukuun ja vastailee talk show -isännän kysymyksiin vain laulujensa sanoilla. Häneltä kysytään siitä mitä on kuoleman jälkeen, tietenkin. Poistuessaan studiosta hän peittelee kasvojaan.

Video on tunnelmaltaan hyvin surullinen. Michaelilla ei ole ulospääsyä, ei minkäänlaista kykyä vastata siihen, mitä häneltä odotetaan. Teos pohtii sitä, kuinka suhtautumisessa Michaelin kaltaisiin on helposti kyse uskonnosta, merkityksen etsimisestä arjen yläpuolelta. Mutta kuten muromainoksen Toni Tiikerin avulias ele, Michaelin olemus on tyhjentynyt merkityksistä. Hän on kuollut, mutta häneen ladatut merkitykset elävät omaa elämäänsä, ilman että niitä voisi kukaan enää ymmärtää tai hallita.

—

Siinä missä Jani Leinonen ja Face to Face -näyttely ovat kiinni nykyhetkessä, Eri mieltä -näyttely tuntuu joissain kohdin kurottavan kauemmas ja laajemmalle. Vaikka kyse on nykytaiteesta joka käsittelee protesteja ja vallankumouksia, mieleeni jäävät ne muutamat teokset, jotka liittyvät 1900-luvun historian tapahtumiin ja menneisiin symboleihin, ikään kuin jonkinlaisena vastakohtana alati elävälle Times Squaren valomainosten ja supermarkettien tyrkyttämien tuotepakkausarmeijoiden täyttämälle arjelle ja nykyhetkelle. Joku lukee videolla Kommunistista manifestia, Clara Iannin leikattu lapio ja sirppi kuvastavat työnteon ongelmia, ja Jari Silomäki kävelee valokuvissa 1900-luvun historiallisten tapahtumien paikoilla, kuten Normandian rannikolla ja Taivaallisen rauhan aukiolla, tapahtuman vaatimien uhrien lukumäärän askelia katsojaa kohti.

Äkkiä emme olekaan enää tässä; historia tarjoaa meille symboleita ja merkityksiä, joihin tukeutua.

—

Tottelemattomuuskoulu Kiasmassa 31.1.2016 saakka.

Face to Face: Muotokuva nyt 7.2.2016 saakka.

Eri mieltä: Nykytaiteen toisinajattelijoita 20.03.2016 saakka.

Lisäksi tarjolla on Markus Heikkerön teosten näyttely 10.1.2016 saakka.

Sisä- ja ulkopuolella: Ville Andersson Ars Novassa

Leave a Comment

20150919_144640

Aboa Vetus ja Ars Nova -museon syksyn ensimmäinen näyttely on vuoden nuori taiteilija Ville Andersson (s. 1986).

Alussa petyn. Huoneen seinillä on tuskin havaittavia utuun ja usvaan hukkuvia naishahmoja, tietenkin alasti, ja pääosassa hiukset. Andersson tekee työtä esimerkiksi muste- ja lyijykynällä, hänen värimaailmansa on harmaansävyinen ja mustavalkoinen. Tätäkö tämä on? En aina jaksa ymmärtää miestaiteilijoiden jatkuvaa tarvetta kuvata alastomia naisia, vaikka usein nykyään sellainen kuvaus toki myös suhteutuu perinteisiin, kommentoi aiempaa – mutta helposti juuri siksi tuntuu myös tusinatavaralta, eleeltä jonka merkitys on hukkunut matkalla. Onneksi seuraavassa huoneessa päästään naisia lähemmäs, kasvokuviin.

Toisen huoneen naiset ovat kuin menneiltä ajoilta, eräästä mieleen tulee usein nähty kuva Virginia Woolfista.* Vaikka kuva on erilainen, siinä on samaa herkkyyttä ja toisaalta määrätietoisuutta. Anderssonin teoksissa keskeistä ovat myös nimet,  englanninkieliset teosnimet ja sarja, johon teos kuuluu: State of Mind sarjasta Häiritty hiljaisuus, White Nights. Ne kommentoivat teosta tai asettavat siihen tulokulman. Hieman hankalasti teosten nimiä ei ole sijoitettu suoraan teoksen viereen, vaan teokset on numeroitu, ja joka huoneesta löytyy lappu, jossa on lueteltu kaikki huoneen kuvat.

Anderssonin teosten idea ja tunnelma alkavat avautua mentäessä syvemmälle Ars Novan huoneisiin, enkä ole enää pettynyt. Andersson yhdistää maalausta, piirrosta ja valokuvaa; harmaa, musta ja valkoinenkin alkavat kiinnittää huomiota. Virginia Woolfista muistuttaa etäisesti myös erään teoksen nimi, Waves II. Siinä naisesta näkyvät vain silmät, kasvoja ympäröivät aaltoilevat hiukset, jotka vain silmät paljastaessaan muistuttavat hunnutetuista naisista. Samaa tuntumaa on muutamissa muissa teoksissa, joissa epämääräisiä hahmoja on kiedottu kankaisiin. Introspection-teoksessa rennosti rypytetyn kankaan alta näkyvät vain jalat ja jalusta, jolla hahmo seisoo kuin muinainen kreikkalainen patsas, nekin alastomat, joita peittää vain kangas – mutta Anderssonilla kangasta on enemmän, siihen uppoutuu ja kietoutuu lähes kokonaan. On siirrytty introspektioon, sisäänpäin, tarkastelemaan sitä mikä näkyy kun muun jättää ulkopuolelle. Ehkä kangas suojelee, siihen voi piiloutua, tai ehkä se on vastentahtoinen kuori. Mikään tästä ei ole aivan selvää.

20150919_143722

Anderssonin teoksissa olennaista on juuri sisä- ja ulkopuoli: se mitä on tässä ja mikä näkyy päällepäin tai itselle, ja se mitä on jossain muualla, itsen ulkopuolella tai vain toisella puolella. Selkeimmin tällainen ele konkretisoituu kahdessa vastakkaisille seinille sijoitetussa teoksessa, joissa on piirretty puukasvustoa rinkulan muotoon. Keskellä on aukko, joka johtaa jonnekin. Toinen teoksista on nimeltään There’s a crack in everything ja toinen That’s how the light gets in* (sarjasta Kuten aina vetäydyn musiikkiin, 2015). Epäselväksi jää tuleeko valo toiselta puolelta katsojaa kohti vai meneekö hänen luotaan toiselle puolelle.

20150919_142730Vielä on mainittava teos nimeltä Passage, jossa katsojaan selin oleva (mies?)hahmo leijuu ilmassa tai asettuu polvilleen ehkä näkymättömälle alttarille. Teos on akryylille pohjustettu pigmenttimustevedos. On synkkää, mutta miestä ympäröi valo. Mihin hän on siirtymässä? Valo tulee kattovalaisimesta, mutta myös teoksesta itsestään, ei siitäkään tiedä onko se sisällä vai ulkona.

Anderssonin teoksissa sliipatulta ja neutraalin siistiltä näyttävän pinnan alta nousee esiin kokemus, lukeminen ja tunne. Kyse on vastavuoroisuudesta, jonkin toisen ja itsen ulkopuolisen tavoittamisesta, sen luo kurottamisesta tai sen vetämisestä kohti itseä. On tärkeää, että suunta ei ole selvä.

Ville Andersson Ars Novassa 1.11.2015 saakka. Tännekin pääsee museokortilla.

Museon toisessa kerroksessa on esillä myös Sanna Vainionpään värikäs Black Rainbow -teos ja Värikerros-kokoelmanäyttely.

Anderssonin kotisivut

*Tosin teoksen nimi, Behind closed eyes is where the real horror begins, viitannee Lars von Trieriin, jonka tuotantoa puolestaan tunnen huonosti. Vaikka Anderssonin kerrotaan usein ammentavan aiheita myös kirjallisuudesta, Woolf on nimenomaan oma assosiaationi, joka vie teosta toiseen suuntaan kuin mihin Trierin väkivalta viittaisi.

*Näiden teosten nimet puolestaan viittaavat Leonard Cohenin Anthem-kappaleeseen, seikka jota en myöskään olisi tunnistanut, vaikka fraasien jonkinlaisen tunnettuuden voi aavistaa.

Kulkulupa Turussa

Leave a Comment

Kulkulupa on Turun taidemaailman mielenkiintoisimpia tapahtumia. Vuosittain syyskuun alussa järjestettävässä tapahtumassa joukko paikallisia taiteilijoita avaa työhuoneensa yleisölle. Olen osallistunut tapahtumaan useana vuonna. Eräänä vuonna kävin Turun piirustusseuran tiloissa, jossa paikalla olleet taiteilijat piirsivät kävijöistä nopeita muotokuvia. Tänä vuonna kävin Logomossa, jossa on Turun Taiteilijaseuran Ateljeesäätiön työhuoneita. Taiteilijat esittelivät työtään mielellään, kahviakin moni tarjoili.

Tapasin muun muassa Paula Suomisen, jonka huoneessa esillä oli hänen kirkkaita värejä valuvia töitään, ja lisäksi hän  kertoi diakuvien kera suuresta vuodenaikoja kuvaavasta mosaiikkityöstä, jota hän on valmistamassa Kakslauttasen hotelliin. Kristina Isaksson kertoi työskentelystään Ihmetys-teeman parissa; häneltä on tulossa näyttely Auran galleriaan myöhemmin syksyllä. Hänen työnsä ovat herkkiä, rauhallisen harmaan, punertavan ja mustan sävyisiä metsä- ja muita abstraktimpia maisemia; teemaa kuvastaa hyvin esimerkiksi peura ajovaloissa (ajovalot olivat katsojan silmässä).

Sanna Vainionpää tekee muun muassa värikkäitä kollaasitöitä, joissa tarvitaan myös ompelukonetta. Aboa Vetus ja Ars Novan Takkahuone-tilassa avautuu 11.9. hänen näyttelynsä. Susanna Vuorion ajankohtaisissa töissä esiintyivät monella tapaa syrjäytetyt tai systeemin lannistamat ihmishahmot. Margarita Rosselló Ramón puolestaan yhdistelee kankaita ja vanhoja vaatteita tekstiin: varsin puhutteleva oli muun muassa vanha miesten pikkutakki, jonka selässä oli sanomalehdistä leikattuja lauseita, joissa “mies” tekee jotain – useimmitenhan mies kuolee tai hänelle käy muuten huonosti.

Logomon lisäksi kävin toisaalla sijaitsevassa Petra Kallion ja Lotta Lekan työhuoneessa, jossa esiteltiin muun muassa Kallion käyttämää mezzotinto-tekniikkaa.

Kulkulupa on sikäli erityisen kiinnostava, että on kerrankin mahdollisuus nähdä runsaasti taidetta jossain muualla kuin museo- tai galleriaympäristössä. Pidän monista museoista tiloina; on totta, kuten BBC:n taholta aiemmin kesällä ehdotettiin, että museot ovat kuin nykypäivän kirkkoja tai peräti katedraaleja. Niissä on usein rauhallinen ja huolella valaistu selkeän siisti tunnelma, joka tuntuu virkistävältä, jopa aivan riippumatta siitä aiheuttaako taide itsessään syvällistä ja harrasta taidekokemusta. Ja kokemus, jos ja kun se on, syntyy varmasti tilan, teoksen ja näyttelykävijöiden yhteistyössä. Mutta keskeneräisyys ja harkitsematon ripustelu tai taulujen pinoaminen päällekkäin tuntuvat sen rinnalla sopivan konkreettiselta; muistuttavat siitä, että taiteen tulisi ottaa osaa arkeen eikä olla vain jotain, jonka hillityn eleganssin luona käydään silloin tällöin ripittäytymässä, puhdistautumassa arjen harmeista.

Lisäksi olen joka vuosi ilahtunut siitä kuinka paljon aktiivisesti toimivia taiteilijoita Turussakin on – en liiku taidepiireissä, joten en pääsääntöisesti tiedä muuta kuin sen minkä museoissa näen. Työhuoneilla kuuntelin mielenkiinnolla taidetta hyvin tuntevia pariskuntia, jotka keskustelivat tuttujen taiteilijoiden kanssa.

Yllättävää läsnäoloa: Heikki Marila Wäinö Aaltosen taidemuseossa

Leave a Comment

Kesä on lopuillaan, ja olen jättänyt kotikaupunkini Turun Wäinö Aaltosen museon kesänäyttelyssä käymisen viime tippaan. Se sopii kuitenkin hyvin jatkoksi muille käymilleni näyttelyille.

WAM:n kesänäyttely on turkulaisen Heikki Marilan  (s. 1966) Kukkia ja perkeleitä. Esillä on paljon tänä ja viime vuonna valmistuneita töitä. Juuri nyt on hyvä aika esitellä Marilan tuotantoa, sillä tuntuu kuin hän olisi lisännyt kierroksia. Noin 10 vuoden takaiset maalaukset, joissa pohditaan kaupunkeja, lähiöitä ja karttoja tai hieman uudemmat omakuvat eivät tunnu yhtä vaikuttavilta kuin uusimmat kukka- ja uskontoaiheiset maalaukset.

Vanhemmissa maalauksissa muun muassa Turun Varissuon ja Riihimäen kartta on maalattu öljyväreillä. Löytyy myös vuokra-asuntokerrostalo ja työvoimatoimiston odotuskäytävä, joita molempia peittävät isot mustat pallot.

Marilaa on pidetty jonkinlaisena ekspressionistina. Värien käyttö on kirjavaa ja abstraktius korkealla tasolla. On keltaista, vaaleanpunaista, kirkkaanvihreää, mustaa, punaista, paljon pikkutarkkaa syheröä. Pinta on keskeinen, paksujen öljyvärikerrosten rosoisuus, josta paikoitellen kiiltää valaistuskin. Marila tekee siveltimenvetojen ohella jonkinlaisia koukkauksia, pyöräytyksiä ja tiputuksia, panostaa tarkkaan harkittuun sotkemiseen.

20150830_151000

Marilasta kerrotaan, että hän oli ollut melko vähän tunnettu siihen saakka, kunnes hän voitti Carnegie Art Awardin vuonna 2011. Voiton toi kukka-aiheinen maalaussarja, joka ammentaa hollantilaisista 1600-luvun kukka-asetelmista. Kuten ehdin aiemminkin oppia, 1600-luvun asetelmat olivat usein statussymboleitakin, mutta nämä ovat jotain muuta. Ne vievät esikuviensa groteskiuden vähintään kolmanteen potenssiin. Kukat näyttävät kohta räjähtävän tai hajoavan silmissä, valuvat alaspäin tai kohoavat eri suuntiin. Niissä ei ole samaa tarkkuutta kuin esikuvissaan; keskeistä on viitteellisyys. Viittauspisteenä onkin ajatus Vanitas-asetelmasta, jossa kukkivia ja lakastuvia kukkia on kerätty yhteen, tarkoituksena muistuttaa kuolemasta.

Uskontoaiheisiin maalauksiin kuuluu 16 Martti Lutheria esittävän maalauksen sarja. Se perustuu muun muassa internetistä löytyneisiin Luther-kuviin, jotka kaikki puolestaan perustuvat yhteen Lucas Cranachin maalaukseen, joka Lutherista on säilynyt. Luther varioituu, näyttää viimeisessä maalauksessa melkein kuin pyöveliltä tummasävyisyydessään. Toisessa maalauksessa hän on kokonaan musta, vain kädessä oleva Raamattu erottuu. Sarjasta kirjoitetaan mielenkiintoisesti Pilkkuun asti -blogissa.

Uudehkossa sarjassa Jeesus riippuu ristillä ja valuu verta, jaloissaan kaksi mustaa lammasta. Toiseen, Raamatun vaiheita varsin abstraktilla tasolla esittelevään sarjaan kuuluu muun muassa näyttelyn parhaiten nimetty teos, Jumalan vitutus.

Tätä näyttelyä varten Marila on tänä keväänä maalannut valtavan alttarimaalausmaisen teoksen nimeltä Viimeinen tuomio. Ylhäällä Jeesus pikku enkeleineen jakaa oikeutta ja alhaalla valtaosan tilasta vievät helvetin lieskat. Helvetin alareunassa piileksii muun muassa natsisymboli. Museo-opas kertoo, että maalauksessa on mukana myös Mannerheim, hänen kasvonsa voi löytää sekä taivaasta että helvetistä. Marila on käsitellyt Mannerheim-aiheita aiemminkin, ilmeisesti jo 1990-luvulla, mutta niitä maalauksia ei ole nyt esillä.

Marilan aiheissa työvoimatoimiston ja vuokrakerrostalon kylmyys kohtaa helvettien lieskat. Siirtyessään kohti uskontoaiheita Marila on siirtynyt kerrostalojen konkreettisuudesta uskonnon abstraktioihin ja arjen turtumuksesta voimakkaisiin tunteisiin. Mutta teemat ovat samoja: kyse on alistamisesta ja alistumisesta, kärsimyksestä ja siitä kuinka olemme jonkin – systeemin tai jumalan – armoilla. Aivan riippumatta siitä uskooko jumalaan tai systeemiin, ne vaikuttavat arjessamme, uskonnollisista lähteistä kumpuavat teemat, aiheet ja asenteet, virastojen byrokraattiset arvaamattomuudet. Ja miten erilaista olisi uskoa jumalaan tai systeemiin?

20150830_150738

Monissa teoksissa, erityisesti Viimeisen tuomion kohdalla juuri monumentaalisuus vaikuttaa. Se luo tuntumaa jos ei hartaudesta, niin kuitenkin jonkin itseä suuremman läsnäolosta. Tuntuisi lattealta puhua taiteen läsnäolosta ja syvällisestä taiteen kokemisesta, mutta jotain tässä on. Se tuntuu yllättävältä, jopa hieman vanhanaikaiselta ja silti tuoreelta.

Kukkia ja perkeleitä Wäinö Aaltosen taidemuseossa (Itäinen rantakatu, Turku) vielä 6.9.2015 saakka. Monia teoksista voi katsoa taiteilijan omilla kotisivuilla ja jopa Instagramissa mutta parhaimmillaan ne ovat livenä.

Asentojen haavoittuvuudesta: Erwin Wurm Sara Hildénin taidemuseossa

Leave a Comment

20150801_124814Berliinin museoputken jälkeen (kaksi museota on vielä kirjoittamattakin) on virkistävää käydä museossa, jossa katsottavaa ei ole kovin paljoa ja on mahdollista keskittyä yksittäisiin teoksiin. Kohteeksi valikoituu Sara Hildénin taidemuseo Tampereella, jossa on itävaltalaisen Erwin Wurmin retrospektiivinen näyttely, teoksia vuosilta 1992-2015.

Wurmin teoksista monet ovat suurikokoisia ja näyttelytilat on täytetty väljästi. Psycho 7 (Blue), veistos vuodelta 2010, esittää ihmistä vaatteiden sisällä rimpuilemassa. Ihminen hihoineen muistuttaa norsua, näkyvillä on myös kyyristyneen selän muoto. Suurella Psycho 10 -veistoksella pää on piilossa kuin strutsilla. Asennoissa on jotain aseistariisuvaa, surullista; vaikutelma haparoinnista, joka syntyy hihan kärsänomaisesta eleestä tai pään, kasvojen, silmien puuttumisesta.

Näinkin voi olla maailmassa: yrittää purkautua esiin ja törmätä maailmalta suojelevien vaatteidensa asettamiin rajoihin. Vaatteiksi, suojaksi, voi Wurmin näyttelyn perusteella pukea ysärihiihtohousut, vaaleanpunavihreän seinän kokoisen villapaidan tai liian suuren vaaleanpunaisen puvun.20150801_113800

Esillä on myös valokuvia, niissä esitetään ihmisiä oudoissa asennoissa, outojen ja yllättävien esineiden kanssa.  One Minute Sculptures on teossarja, jossa ihmisille annetaan ohjeita, joiden mukaan toimia veistoksena. Tähän liittyy myös  näyttelyn interaktiivinen elementti: museokävijä saa asettua itsekin outoon asentoon ja ottaa itsestään kuvan. Tarjolla on  esimerkiksi tiskirättejä, jotka pitää kuvaohjeen mukaisesti asettaa seinälle käsien ja jalkojen alle, ja kaksi pesuvatia, joiden väliin voi asettua simpukaksi. Vastustan ajatusta hetken, sillä ajatus käpertymisestä pesuvatien alle tuntuu jo lähtökohtaisesti ahdistavalta: kyyristynyt selkä, käsien ja jalkojen vetäminen lähelle vartaloa; on kuin suojaisi itseään joltain uhalta, kuvitellulta tai todelliselta. Mutta kokeiltava on. Pesuvadin alla on sentään hiljaista. Kuvia voi julkaista sosiaalisessa mediassa hashtagilla #SHMWurm.

20150801_123207

Näyttelystä löytää myös lihoneen kilpa-auton, valtavan poliisin lakin ja jäätikön lailla sulavan Guggenheimin. Videolla puhuva talo kysyy “Am I a house?” Jonkinlaisessa galleriatilassa sijaitsevan talon suu laajenee oveksi ammolleen ja joku menee sisään. Wurmin maailmassa myös rakennukset ovat menneet sijoiltaan, vääriin asentoihin tai jääneet ihmisten jalkojen alle.

Wurm tutkii muotoja, mutta tietää jotain ennen kaikkea asennoista, siitä miten ne vaikuttavat kokemuksiin ja tunteisiin, miten helppo asennolla on viestittää jotain.

Pronssista valetuista makkaramiehistä yksi uhittelee tai tuulettaa voittoaan, toinen seisoo kiukkuisena kädet lanteilla, kolmas on pudonnut istualleen. Tuulettava makkaramies on sikäli poikkeava, että se tuntuu olevan Wurmin teoksista ainoa, joka ei kysy olemustaan tai paikkaansa, ei koe asentoaan jollain tapaa vääräksi, ei ole uponnut liian suuriin vaatteisiin tai menettänyt otettaan tai muotoaan. Se on voimainsa tunnossa, uskoo, että sillä on oikeus olla täällä.

Erwin Wurm: Disruption, 30.4.-20.9.2015.

Sara Hildénin taidemuseo, Laiturikatu 3, Särkänniemi, 33230 Tampere. Museokortilla pääsee tännekin.

Taiteen ja musiikin kootut tauot (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 5)

Leave a Comment

Hamburger Bahnhofin hallimaisessa lisäosassa Rieck-Hallenissa esiteltävä Dieter Roth (1930-1998) on minulle entuudestaan tuntematon. Roth oli sveitsiläinen taiteilija, joka halusi nuorena olla muusikko.  Hänen töidensä lisäksi näyttelyssä on musiikkiaiheisia teoksia muutamilta muiltakin taiteilijoilta.

Rothin Quadrupelkonzert-ääniteos kuulostaa lähestulkoon juna-asemalta, mikä onkin tässä museossa sopivaa. Muutoin hänen teoksensa sisältävät kaiuttimia, vanhoja kasettisoittimia ja muita laitteita joiden sisukset näkyvät, valtavan kokoelman tyhjiä pulloja ja kaikenlaista sälää, maalilla sotkettuja tavaroita ja outoja ääniä (alla yksi Rothin teoksista). Suurteos Garden Sculptureen kuuluu puisia rakennelmia ja jostain vesistöstä kerätyllä likaisella vedellä täytettyjä lasipurkkeja.IMG_2767

Eräässä huoneessa pianosta kuuluu yksi nuotti kerrallaan, välissä on pitkiä taukoja, ehkä jopa minuutti. Seinät on tapetoitu nuoteilla, niistäkin sävel kerrallaan eteneminen näkyy. Rodney Grahamin teos on yksinkertaisen oivaltava. Luulen silti, että musiikkiaiheisesta näyttelystä saisivat enemmän irti musiikkiin, erityisesti sen tekniikkaan ja toisaalta teknologiaan, itseäni enemmän perehtyneet.

Pimeässä videohuoneessa tapaamme naisen, joka on ehkä muusikko, koska Annika Kahrsin videoteos huvittaa häntä suuresti. Hän haluaa kertoa meillekin mitä siinä tapahtuu: jousikvartetti soittaa Beethovenin Jousikvartettoa C-mollissa (nro 4 op. 18). He vaihtavat paikkoja siten, että jokainen saa vuorollaan soittaa kaikkia soittimia. Ammattilaisista tulee hetkessä harrastelijoita, lopputulos kuulostaa tietysti kömpelösti soitetulta, kunnes soittajat lopulta pääsevät omille paikoilleen.

Naisesta Kahrsin teos on valloittava, hänen naurunsa on tarttuvaa ja läsnäolonsa todistaa siitä mikä vaikutus taiteen jakamisella on. Jos olisin katsonut videota yksin, olisin ehkä ohittanut sen nopeasti ja jatkanut eteenpäin. Tässä vaiheessa olemme olleet museossa jo useita tunteja ja kiire alkaa tuntua jaloissa ja mielessä. Aina en ajattele teoksia vaan sitä paljonko vielä on nähtävä, sitä mihin museo päättyy. Mutta jään hieman pidemmäksi aikaa ennen kaikkea kohteliaisuudesta. Kohteliaisuus ei kohdistu taideteokseen, vaan tähän tuntemattomaan naiseen. Jakaminen pakottaa minut todella katsomaan videota, ja naurahdan sille itsekin. Näinkin perspektiivin vaihtaminen toimii.

Pitkä Rieck-Hallen päättyy Bruce Naumanin pimeään ja kuumaan huoneeseen, jossa humisee oudosti: se on teos nimeltä Room with My Soul Left Out, Room That Does Not Care. Vuonna 1984 valmistunut teos on pysyvästi esillä museossa. Huoneessa on heikosti valoa ja jonkinlainen käytävärakennelma. Se on kokemisen arvoinen pääteasema ja toisaalta huvittava antikliimaksi. Lämpimässä ja pimeässä huoneessa tuntuu turvalliselta olla, varsinkin pitkän Roth-näyttelyn ja sen kirkkaasti valaistujen huoneiden jälkeen. Huone ei ehkä välitä, mutta se on läsnä ja jättää museokävijän rauhaan.

IMG_2769

Bruce Naumanin jälkeen takaisin päärakennukseen pääsee pitkää käytävää pitkin. Viivymme Hamburger Bahnhofissa viitisen tuntia, sulkemisaikaan saakka. Tässäkään ajassa ei ehdi katsoa kaikkea. Väliin jää esimerkiksi Elaine Sturtevantin piirustusten näyttely. Jos käyt Hamburger Bahnhofissa, suosittelen varaamaan runsaasti aikaa.

And Away with the Minutes: Dieter Roth und die Musik 14.3.-16.8.2015.

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini, S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Liikkeen tuntu: Michael Beutler ja Moby Dick (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 4)

Leave a Comment

IMG_2753Berliiniläistaiteilija Michael Beutlerin (s. 1976) Moby Dick -näyttelyssä Hamburger Bahnhofin valtava asemahalli on muunnettu jonkinlaiseksi työpajaksi, joka on täynnä keskeneräisen näköisiä materiaaleja, puuta, puunpalasia, keppejä, kehikoita, erivärisiä ohuita papereita.

Näyttely on suunniteltu juuri tähän tilaan. Kaarevat rakennelmat muistuttavat Hamburger Bahnhofin arkkitehtuurista. Keskellä on valtava valkoinen rakennelma, joka on rakennettu hauraasta paperista, ehkä valaisimissa käytettävästä riisipaperista ja ohuesta kehikosta. Rakennelma pyörii, joten kun istuu sen keskellä olevassa puisessa karusellia muistuttavassa istuinrakennelmassa, saattaa tuntea liikkeen, vaikka tuolit eivät liiku mihinkään.

Tila ilmeisesti  kehittyy ja rakentuu näyttelyn kestäessä, kun Beutler käy tekemässä muutoksia, ja osaltaan kävijätkin muuttavat tilaa. Paikalla on melko paljon ihmisiä, he tuntuvat viihtyvän, istuvat papereista koottujen paalien päällä ja hengähtävät. Kyse on arkkitehtuurista, museosta tilana, vuorovaikutuksesta tilan kanssa. Ja kyllä: se on juurikin tila, jossa on yksinkertaisesti kiinnostavaa olla.

Museoseurani pohtii, että jotain tällaista pitäisi saada esimerkiksi Porin taidemuseoon. Olisihan siellä iso halli, jonne pystyttää erilaisia rakennelmia ja kasata materiaaleja. Beutlerin töitä onkin toistaiseksi ollut esillä lähinnä Saksassa.

Michael Beutler: Moby Dick, 17.4.-6.9.2015

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini, S-/U-Bahn Hauptbahnhof.

Kokeellista koulutusta: Black Mountain College (Hamburger Bahnhof, Berliini, osa 3)

Leave a Comment

IMG_2745Hamburger Bahnhofin Black Mountain: An Interdisciplinary Experiment 1933-1957 -näyttely esittelee North Carolinassa Yhdysvalloissa toimineen Black Mountain Collegen toimintaa. Collegen perusti joukko ihmisiä, jotka halusivat kokeilla edistyksellisiä opetusmetodeja, ja se vaikutti osaltaan taiteiden kehitykseen. Koulun idea oli varsin demokraattinen ja yhteisöllinen, collegen rakennuksiakin rakensivat opiskelijat ja opettajat yhdessä.

College on minulle entuudestaan tuttu runouden kautta; ns. Black Mountain -koulukuntaan kuulunut runoilija Charles Olson oli collegen viimeinen rehtori ja muutama muukin 1950-luvun amerikkalaisen runouden keskeinen nimi vaikutti siellä. Myös muun muassa John Cagella, Cy Twomblylla ja Robert Rauschenbergillä oli yhteys Black Mountainiin.

Näyttely alkaa Josef ja Anni Albersista, jotka olivat mukana Bauhausin toiminnassa ja lähtivät Black Mountainiin 1933, kun Bauhaus oli jouduttu lakkauttamaan. Lähtökohta kiinnittää Black Mountain Collegen hetkessä historiaan ja näyttelyn paikkaan, Saksaan ja Berliiniin, jossa historia on usein lähellä, tavoitettavissa, ja kuitenkin kaukana, sillä nykypäivä tuntuu sekoittavan kaiken, menneen ja menevän.

IMG_2747Taidenäyttelyn varsinaiset teokset jäävät sivuosaan. Seinillä on Albersien töitä – Josefin väritutkielmaneliöitä ja Annin tekstiilitöitä – ja muitakin Black Mountainiin liittyvien taiteilijoiden teoksia, mutta ne ovat enimmäkseen pienehköjä ja konkreettisestikin varjossa puurakennelmien alla.  Enemmän korostuvat oheismateriaalit, joissa kerrotaan koulun tarina. Mukana on historiallisia dokumentteja, kuten kirje, jossa Josef Albers kutsutaan Yhdysvaltoihin. Ennen kaikkea Black Mountain -näyttely on jonkinlainen tutkielma, paikka johon voi mennä opiskelemaan Black Mountain Collegea ja palasta taiteen historiaa.

Lisäksi taiteilija-säveltäjä Arnold Dreyblatt on suunnitellut kaavion, jonka pohjalta useiden eri taideyliopistojen opiskelijat käyvät lukemassa Black Mountainiin liittyviä arkistomateriaaleja joka päivä klo 11-13 ja 15-17. Nuori nainen istuu tuolilla ja lukee tekstiä; taustalla joku etsii arkistoista paperinivaskan ja lähtee sitten lukemaan sitä toisaalle, ryhmä nuoria keskustelee pöydän ääressä ja suunnittelee jotain. Museokävijä jätetään kuin televisionkatsojan asemaan, sillä opiskelijat eivät huomioi yleisöä, on kuin kukaan ei olisi tullut heitä katsomaan. Näin tuskin oli demokraattiseksi aiotussa Black Mountain -collegessa, mutta tunnelma on kiinnostava ja poikkeaa tietysti myös siitä mitä katsominen ja oleminen yleensä näyttelyissä on.

Näyttely liittyy Black Mountain Research -tutkimusprojektiin, jota on toteutettu Freie Universität Berlinissä Dahlem Humanities Centerissä.

Black Mountain: An Interdisciplinary Experiment 1933-1957, 5.6.-27.9.2015

Hamburger Bahnhof, Invalidenstraβe 50-51, 10557 Berliini. S-/U-Bahn Hauptbahnhof.