Hetki aikaa: Jussi Heikkilä Taidehallissa

Matkustin muissa merkeissä Helsinkiin, mutta mukaan oli mahdutettava ripaus taidetta. Taidehallin Jussi Heikkilä – Observationes oli aikatauluuni juuri passeli näyttely. Suunnistin sinne suoraan rautatieasemalta ja ehdin katsoa näyttelyn 45 minuutissa sopivasti ennen kuin suuntasin takaisin asemalle tapaamaan ystävääni.

Taiteen katsomisen maailmassa tietenkään käytettävissä olevan ajan ei tulisi olla merkityksellistä. Oletuksena on, että jos taiteesta (kirjallisuudesta, mistä vain vastaavasta) haluaa kirjoittaa tai puhua vakavasti, siihen tulee tutustua läpikotaisin, kohdata se kuin kohtaisi tulevan puolisonsa. Taiteeseen toisena tulee sitoutua, pyrkiä ymmärtämään tätä myötä- ja vastoinkäymisissä, vaikka suhde sitten joskus päättyykin. Huolimatta siitä, että ymmärrykseen jää aina aukkoja, että toista ei voi koskaan kohdata täysin, on luotettava ja uskottava siihen, että tämä suhde kantaa, että suhteeni on juuri se oikea, kunnes kuolema, tai toinen (kriitikko, kirjoittaja, katsoja) meidät erottaa (sanomalla, että sinä et ole riittävän sitoutunut vaan minun suhteeni on syvempi (eli kykyni analysoida on terävämpi), koska niinkin taiteesta kirjoittaessa on tapana tehdä. Mutta tietenkään tästä ei välttämättä seuraa eroa, joten eiköhän tämä analogia ollut tässä).

Ja toisaalta tämän haluaisin muuttaa, ainakin hetkittäin, kysyä millä erilaisin tavoin olisi mahdollista myöntää taiteen (tai kirjallisuuden, minkä tunnen paremmin) osittaiselle ja vähittäiselle kohtaamiselle aikaa.

Jussi Heikkilän näyttely sopii tähän ajatusrakenteeseen erinomaisesti. Se on täynnä pieniä oivalluksia, alkaen näyttelyyn tulevien portaiden yläpäässä olevasta teoksesta nimeltä Optotypes, jossa silmälääkärin E-merkit kohtaavat joukon erilaisia kiitäjälajeja. Olennaista on suunta, muoto ja erotuskyky. Sen kohdattuaan voi siirtyä eteenpäin, erotuskyvystään vielä epävarmana mutta oivalluksesta herkistyneenä.

Eräs teos sisältää viitteellisiä lintupiirroksia, joita Heikkilä lähettää uusia skannattuina. Teos muuttuu, kehittyy, jatkuu. Äiti esittelee sitä lapselleen: “kato tarkkaan, näyttääkö ne susta miltään”. Lapsi sanoo: “ne on vaan värejä”, toistaa sen uhmakkaasti, asiastaan varmana. Hän myös ihastelee “lintulelua”, jossa täytetty lintu istuu jonkinlaisen purkin päällä. Teos on katonrajassa, kuten pari muutakin Heikkilän teoksista.

Keskeisintä ovat juuri linnut, erilaiset lintuja muistuttavat esineet, joutsenen nokka ja saksofoni, vasara ja alasin, jotka nekin varmasti näyttävät linnuilta, kun sitä haluaa kyllin kovin. Oivallus tai havainto on nopea, se ei vie paljoakaan katsojan aikaa.

Tullaan myös merelle, josta näkyy horisontti, se on teksti seinällä, ja merestä kerättyjä muovinkappaleita vitriinintapaisessa. Kyse on myös ympäristönsuojelusta, joka on Heikkilälle tärkeä aihe.

Heikkilä on kerännyt ja koostanut vanhoja lintukirjoja ja rakkolevää, erilaisia pieniä kuriositeettiesineitä, laittanut muovisen pingviinin lasiin ja jakanut houkutuslinnun osiin. Kirja voi olla lamppu tai merimerkki. Merta tai tähtitaivasta voi havainnoida ajopuiden kappaleista rakennetulta alustalta untuvamakuupussin sisältä.

Heikkilä kertoo paljon myös ajasta: eräskin teos on nimeltään Time-Out, se sisältää kaksi lasista kokispulloa, jotka on täytetty Saharan hiekalla tiimalasiksi. Toisaalla on vanhan käkikellon punnuksia ja muutakin missä aikaa mitataan, punnitaan ja lasketaan. Tämä on aikaa, joka ei ala tai lopu, ainakaan kesken, se kuluu, mutta sitä ei kuluteta. Havainnot ja oivallukset mahtuvat sen kannettavaksi hyvin: ne ovat hetkellisiä eivätkä paina paljoa, mutta voivat ulottua itseään laajemmalle, mikäli niin halutaan.

Taidehallissa järjestetään kuulemma nykyään lauantaiaamuisin myös joogaa. Turkulaiselle osallistuminen on melko mahdotonta, mutta uskoisin sen sopivan tähän näyttelyyn varsin hyvin.