Ei vähempää kuin maailma: Anselm Kiefer Göstassa

Mänttä on käymisen arvoinen näemmä jopa kahdesti vuodessa, vaikka tekeekin matkaan mutkan. Vielä joulun välipäivinä Suomen maisemakin (ks. yllä) on keskimäärin yhtä harmaa kuin saksalaisen Anselm Kieferin värimaailma. Kieferin näyttely ehdittiin Helsingin Sanomissa jo julistaa vuoden, ellei peräti vuosikymmenen taidetapaukseksi.

Vaikka suhtaudun mieluusti ylisanoihin varauksella, ei käy kieltäminen, että näyttely on vaikuttava. Serlachius-museo Göstaan on saatu lainaan teoksia taidekeräilijä Hans Grothen kokoelmasta. Grothe on ilmeisesti keskittynyt viime vuosina lähinnä Kieferin taiteen keräilyyn ja myynyt muut pois.

 

Kuten niin monissa muissa näyttelyissä aiemminkin, ensimmäinen huone tuntuu vielä hahmottomalta. Böömi meren rannalla -teos asettaa kyllä suuntaviivat (harmaa, kirjava, raskas, moniulotteinen, kerroksellinen), mutta ensimmäisten teosten luonne hahmottuu vasta käytäessä syvemmälle.

Ensimmäisestä huoneesta esiin nousee kuitenkin työ, joka kuvaa kuolleita tulppaaneja lyijytaustalla. Teoksen esittelytekstissä viitataan 1600-luvun Hollantiin, jossa tulppaaneilla oli suurta arvoa. En tietenkään voi olla muistamatta myös hollantilaisten asetelmamaalauksia, joissa kuolleet kukat pääsivät limittäin elävien kanssa.

Kuolleiden kukkien asetelmista ei enää ole pitkä matka Heikki Marilaan, jonka näyttelyn näin syyskuussa Wäinö Aaltosen museossa.

Lienee sattumaa, että Gösta-museon ravintolan seinässä on nyt Heikki Marilan maalaus, jonka hän maalasi sinne syyskuussa (se tosin esittää Mäntän karttaa). Marilan ja Kieferin maalikerroksissa ja uskontoviittauksissa on jotain samantapaista, olkoonkin, että toinen heistä käyttää reippaasti värejä ja toinen ei. Molempien teoksissa vaikuttaa monumentaalisuus, tunne hiljentymisestä isokokoisen teoksen edessä.

Kieferin teokset ovat suurikokoisia, öljyväri- ja emulsiokerrosten paksuus kovin painava. Kerroksista teoksiin tulee syvyyttä, jota ei valokuvista näe, ja siksi ne kannattaa katsoa henkilökohtaisesti.

Kieferin teoksissa toistuu lyijy, sen harmaa raskaus, joka pysäyttää paikoilleen mutta pitää myös koossa kaikkea muuta. Niissä toistuvat auringonkukat: aina kuolleet, joskus lyijyyn valetut. Niissä toistuu hiljaisuus. Katsellaan tähtikuvioita ja luetaan Raamatun tarinoita Jaakobista, Eesausta ja Baabelin tornista; pystytetään lyijystä kirjahyllyjä ja muistellaan holokaustia. Päätön Sapfo kannattelee lyijyistä kirjakasaa. On pyykkiä narulla ja täytetty joutsen. Baabelin tornistakaan ei tiedä onko se vasta rakenteilla vai jo hajoamassa, mutta olennaista on, että kaiken tulee sekoittua.

Anselm Kiefer ei pyri mihinkään sen vähempään kuin maailman hahmottamiseen, jos ei sentään sen selittämiseen. Hän haluaa näyttää sitä mitä tapahtuu maalla ja merellä, sitä kuinka kukat kuolevat, kuinka meri lainehtii ja vie mukanaan Suurta rahtia tai Böömiä kohti merta.

Ajatus siitä, että Böömi on meren rannalla (vaikka on oikeasti sisämaassa) viittaa itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin (1926-1973) runoon, kuten myös muutamien muiden Kieferin teosten nimet (Bachmann puolestaan viitannee Böömin suhteen Shakespearen näytelmään, joka tunnetaan suomeksi nimellä Talvinen tarina. Böömi-runon voi lukea englanniksi täältä, suomennosta ei tietääkseni ole tehty.) “Jos Böömi on yhä meren rannalla, uskon jälleen mereen”, kirjoittaa Bachmann. Böömi on valinta, mereen ja sitä myötä maahan uskominen on valinta. Valittava on myös se, että vaihtoehdot – minä tai joku muu – ovat samanarvoisia.

Sekä Bachmann että Kiefer haluavat uskoa kaltaisuuksiin, rinnastuksiin, tasa-arvotuksiin, siihen, että meillä on yksilöinä merkitystä vain suhteissa toisiimme ja maailmaan. Heidän tyylinsä on paikoitellen hieman vanhanaikaistakin: he viljelevät viittauksia muuhun taiteeseen, vaativat merkityskerrosten avautumisen pohjaksi tietoa ja tunnistusta. Viittauskohteet, kuten Raamattu tai Shakespeare, voivat toisaalta olla tuttuudessaan lähes turvallisia.

En aina ole syvällisen symboliikan ystävä, koska sellainen sortuu herkästi oletukseen siitä, että kaikki ymmärtävät asioiden välisiä yhteyksiä samalla tavoin, että ammentamalla yhteisistä symboleista pääsemme kohti jotain totuutta. Sen vastapainoksi on hyvä olla myös paikallisuutta, painotusta nykyhetkeen ja asioiden merkityksiin itsessään. Mutta siitäkin huolimatta Kieferin maailmalle on paikkansa, se on niin kattava, että sitä ei voi olankohautuksella ohittaa.

Kiefer-näyttelyn voi nähdä Serlachius-museo Göstassa 24.4.2016 saakka.