Porin taidemuseossa on nyt saksalaislähtöisen taiteilijapariskunnan Daniel & Geo Fuchsin kolme valokuvanäyttelyä: Toygiants, Forces & Explosions ja Stasi: secret rooms. Kaksi ensimmäistä ovat esillä 17.1.2016 saakka, Stasi-näyttely ilmeisesti vain 13.9.2015 saakka. Ratkaisu tuntuu erikoiselta, koska näyttelyt pelaavat hyvin yhteen. Valokuvasarjat on tietysti suunniteltu erillisiksi näyttelyiksi, mutta en usko, että olisin saanut näyttelyistä paljoakaan irti ilman viimeisenä läpi käymiäni Stasi-kuvia. Sen tunnelma antoi kahdelle ensimmäisellekin enemmän syvyyttä.
Toygiants-näyttely on valokuvia muovisista supersankarihahmoista, leluista, jotka sekoittuvat oikeisiin ihmisiin. Sylvester Stallone, Andy Warhol ja George W. Bush ovat muovinukkeja siinä missä Batman tai manga-hahmot. En juurikaan tunne supersankarikuvastoa, myönnän pitäväni sitä pitkästyttävänä. Mutta suurina armeijamaisina ryhminä muovilelut sopivat hyvin vieressä olevan sota- ja armeijakuvastoa kuvaavan Forces & Explosions -näyttelyn kanssa.
Muovinuket voi melkein kuvitella tönöttämään sotilaiden kanssa metsään, jonka läpi valo siivilöityy kauniisti. Forces & Explosions -näyttelyn ideana on yhdistää yllättävää taustakuvastoa sodan räjähdyksiin, konekiväärien kanssa seisoviin sotilaisiin tai helikopteriarmeijaan. Mukana on myös videokuvaa. Kiinnostavimpia ovat koristeellisiin vanhoihin kehyksiin laitetut sotavalokuvat: Monet’n heinäsuovan tai isoäitini nypläämän pitsiliinakuvion voisi laittaa samoihin kehyksiin. Fuchsien taidetta on pidetty käsitteellisenäkin, oleellisinta liekin pelkkä idea, se että näkee tämän kehystyksen tai viihteen ja todellisuuden sekoittumisen. Ja niin, siinäkö kaikki.
Stasi-näyttelyä varten Fuchsin pariskunta tutustui arkistoihin ja rakennuksiin Itä-Saksassa. Ideana oli ottaa valokuva aina samasta kulmasta, jolloin sama pysähtyneen läsnäolon vaikutelma toistuu. Stasin huoneissa on menneiden vuosikymmenten karuja huonekaluja, kaikki vaikuttaisi olevan kuten silloin. Näyttelyn taustalla soi jokin omituinen surina, joka kuuluu museon muihinkin huoneisiin.
Kahden ensimmäisen näyttelyn muovinukkien armeijat ja konekiväärimiehet ovat valmiita hyökkäykseen, kuvat yrittävät kai kertoa siitä mitä tapahtuu nyt. George W. Bush muovinukkena näyttää viattomalta, kuten helikopteriarmeijan taustalla sininen taivas. Stasi-kuvissa puolestaan on outo keskeneräisyyden tunnelma. Ne ovat pysähtyneitä, lopullisia, mutta taustalle on tietenkin pakko ajatella sitä mitä Stasi teki. Vankilan portaikko tai jonkun virkamiehen (yhden tuhansista) työhuone kertovat siitä mitä jää jäljelle siitä mitä tapahtuu nyt. Se tuntuu uhkaavammalta kuin räjähdykset tai supersankariarmeija, vaikka näyttelyiden rinnastus tuntuu muistuttavan juuri, että tämä kaikki on samalla tasolla. Vai onko sellainen ajatus vaarallista relativismia, jo tapahtuneen tai nyt tapahtuvan normalisointia? En tiedä.